Koronan vaikutukset lapsien ja nuorten koulunkäyntiin tiedetään laajalti, ja STM:n joulukuussa väläyttämä koulujen sulku aiheutti monissa vahvoja ristiriitaisia tunteita. Kuitenkin harrastusten sulkeminen ei ole saannut yhtä vahvoja mielipiteitä, vaikka toisinaan ne ovat olleet otsikossa. Syytä kenties olisi.
Toimittuani juniorivalmentajana ja nuorten kulttuurikeskuksessa, tiedän harrastusten merkityksen ja roolin monelle lapselle. Siteeraan kuitenkin alkuun itseäni viisaampaa – tai ainakin virallisempaa – lähdettä. Opetus – ja kulttuuriministeriön julkaisun mukaan harrastukset tukevat lapsen kokonaiskasvua ja -kehitystä sekä terveyttä ja hyvinvointia, sekä auttavat kiinnittymään yhteisöön ja toimimaan yhteisön jäsenenä. Yleinen oletus onkin, että harrastuksilla on myönteisiä vaikutuksia psyykkiseen hyvinvointiin, olipa kyseessä taideharrastus, käsityöharrastus tai liikuntaharrastus. Lukuiset selvitykset tukevat oletusta, että psyykkinen hyvinvointi ja harrastaminen kietoutuvat yhteen niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin. Toki tähän samaan tulokseen voi päätyä ilman tutkimusta, päättelemällä, että nuorilla joilla on rakentavaa tekemistä, ei jää aikaa vähemmän rakentavalle toiminnalle.
Myös juridisesti tarkasteltuna, harrastuksella on merkittävä rooli lapselle. Itse asiassa se on joka lapsen oikeus. Lasten oikeuksien sopimuksen 31. artikla korostaa, että jokaisella lapsella on yhtäläiset mahdollisuudet osallistua muun muassa erilaisiin vapaa-ajantoimintoihin, vapaa-ajan virkistys toimintaan sekä kulttuuri- ja taide-elämään. Lapsen tausta ei saa määrittää sitä, mitä hän voi harrastaa.
Pandemian on kuitenkin vaikuttanut tähän lasten perusoikeuteen: Olympiakomitean laskelmien mukaan yli 20 000 lasta on lopettanut harrastuksensa epidemian aikana. Edellisen harrastussulun aikana kolmen kuukauden vertailujaksolla lajien lisenssimäärät putosivat 41 prosenttia. Aiemmin aktiivisesta harrastustoiminnasta jäätiin pois keskimäärin 12-vuotiaana. Nyt tuo vastaava ikä on kymmenen vuotta. Ei siis ihme, että urheiluseurat ovat tällä hetkellä suuressa ahdingossa. Olympiakomitean seura- ja jäsentoimintayksikön johtaja Jaana Tullan mukaan, jos seuroja kaatuu, katoaa Suomesta samalla satojen miljoonien eurojen arvoinen vuosittainen vapaaehtoistyön kulttuuri. Tämä ei ole enää pikku juttu lastensuojelun näkökulmasta.
Harrastuksilla – varsinkin matalan kynnyksen sellaisilla – on merkittävä ennaltaehkäisevä vaikutus lastensuojelullisesti. Harrastusyhteisö ja siinä toimivat aikuiset tarjoavat monesti monelle nuorelle turvallisen ympäristön sekä yhden aikuisen lisää, jonka kanssa voi puhua. Monesti myös mielekkäät harrastukset tukevat kriisien keskellä olevaa lasta, antaen paitsi mielekästä tekemistä, niin myös usein tukien itsetuntoa. Tämä positiivinen vaikutus heijastuu myös muille elämänosa-alueille.
Kun kirjoitetaan lastensuojelun kriisistä ja sijaishuoltoon uppoavista liki miljardikustannuksista, pitäisi muistaa, että harvoin mitkään kriisit alkavat kerta roihahduksella. Ennen tätä on useampi yhteiskunnan turvaverkko pettänyt. Sijoitettujen lasten määrän kasvaessa olisi tarkennettava katsetta ennaltaehkäisevään tasoon – juurikin siihen portaaseen, johon myös harrastustoiminta kuuluu. Tukalin tilanne on erityislapsilla ja perheillä joilla taloudellinen toimeentulo on niukkaa. Nämä lapset ovat valitettavasti lastensuojelullisesta näkökulmasta riskiryhmässä ja heille varsinkin harrastukset ovat elintärkeitä. Harrastusmahdollisuuksien kaventuessa juuri nämä lapset kärsivät.
Julkisuudessa monet aikuiset ovat kertoneet, miten tärkeitä harrastukset ovat heille terveydellisesti ja moni heistä etsiikin porsaanreikiä, jolla päästä harrastamaan. Mutta mistä löytyisi lapsen kokoinen porsaanreikä, jolla voisimme taata lapsen oikeuden harrastuksiin nyt ja tulevaisuudessa?
Jouko Kiesiläinen on kasvatustieteen tohtoriopiskelija ja entinen juniorivalmentaja, joka harrasti lapsena kaikkea kuvataiteista voimanostoon
