Näkökulmia on uusi blogisarja, jossa esitetään kahden asiantuntijan oma näkökulma samaan aiheeseen. Tarkoituksena on paitsi synnyttää dialogia, niin myös haastaa lukijaa pohtimaan omia näkökulmiaan kirjoitusten pohjalta.
Tällä kertaa aiheesta kirjoittavat entinen erityiskoulun johtaja, erityisopettaja ja Vasp oy:n sisältövastaava Rami Raivio sekä kasvatustieteen tohtoriopiskelija ja Vasp oy:n projektivastaava Jouko Kiesiläinen.
Jouko Kiesiläinen:
Lastensuojelu julkisessa keskustelussa: synkästä yksipuhelusta avoimeen dialogiin?
Suomalainen lastensuojelu nousee julkisen keskustelun keskiöön säännöllisin väliajoin. Viimeksi toimittaja ja mediapersoona Arman Alizad nosti esille lastensuojelumme epäkohdat, eikä aiheetta. Julkinen avoin dialogi olisikin alallemme elintärkeää.
Julkinen keskustelu suomalaisesta lastensuojelusta on jumittunut. Lastensuojelu on juuttunut passiiviseen puolustusasemaan, jossa korkeintaan yksittäisiä tapauksia niukalti kommentoidaan ja silloinkin yleisellä tasolla. Ainoa aktiivinen ja toistuva nosto alaltamme on ollut pyyntö sosiaalityöntekijöiden resurssien lisäämisestä – tämäkin on vain pieni osa suomalaisen lastensuojelun todellisuutta.
Passiivisuuden sijaan aktiivisuus ja avoimuus on paras tapa aloittaa rakentava vuoropuhelu. Hyvä kysymys kuuluukin, mistä ongelmamme johtuvat? Vastaus on paljon laajempi kuin pelkkä resurssipula. Jotta aito julkinen keskustelu voitaisiin avata, tulisi lastensuojelua tarkkailla kolmesta näkökulmasta: historiallisesta perspektiivistä, nykyisen lastensuojelun toimijoiden näkökulmasta ja yleisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä.
Historia: pyyteetöntä auttamista vai valtapeliä?
Itsenäisen Suomen lastensuojelun juuret ovat traagisissa sisällissodan jälkimainingeissa. Sisällissodan lopputuloksena oli noin 20 000 orpoa. Tämä sysäsi liikkeelle organisoidun, valtiomuotoisen lastensuojelun. Ester Ståhlberg oli suomalaisen lastensuojelun uranuurtaja ja hänen rinnallaan myös C.G. Mannerheim ja Sophie Mannerheim olivat myötävaikuttamassa Mannerheimin lastensuojeluliiton syntyyn.
Kyseessä ei kuitenkaan ollut vilpitön auttamisen halu, vaan taustalla oli myös vahvoja poliittisia motiiveja. Ståhlberg ei pitänyt Mannerheimin toimintaa pyyteettömänä, vaan hän uskoi, että Mannerheim pyrki horjuttamaan K. J. Ståhlbergin asemaa presidenttinä lisäämällä omaa vaikutusvaltaansa kansalaisjärjestötoiminnassa. Osaltaan C.G. Mannerheim oli hyvin tietoinen omasta asemastaan sisällissodassa ja sitä kautta myös vasemmistossa vallinneista asenteista. Lastensuojelu oli siis silloinkin muutakin kuin lastensuojelua. Suomen eheytyminen ja osapuolien anteeksianto alkoi kuitenkin lapsista. Sisällissodan sotaorpojen tilanteen ratkaisemiseksi perustetut yhdistykset olivat – ja ovat edelleen- tärkeitä lastensuojelun ja lasten terveydenhuollon toimijoita Suomessa.
Suomalaisen lastensuojelun historiaa on tutkittu: Vuonna 2016 Jyväskylän yliopisto selvitti sijaishuollon epäkohtia vuosilta 1937-1983. Tutkimuksen haastateltavat kuvasivat viranomaisiin luottamisen vaikeaksi. Heidän lapsuudessaan hoivan tarjoajiksi tarjoutuneet aikuiset olivat pettäneet lupauksensa. Lähihistoria muistuttaa myös pikku Eerikan tapauksesta.
Suomalaisen lastensuojelun historia on toki paljon muutakin ja se sisältää myös paljon onnistumisia – onhan yleinenkin historia muutakin kuin sotia. Kuitenkin menneisyyden kaiut antavat sävyn, jolla lastensuojelua nykyään lähestytään yleisessä keskustelussa.
Bisneksen rajat
Kun mediassa uutisoidaan lastensuojelusta, se käsittelee usein pelkästään sijaishuollon toimijoita. Usein unohdetaan, että lastensuojelukenttä on paljon laajempi. Sen voi jakaa kolmeen portaaseen: ennaltaehkäisevään lastensuojelutoimintaan (esimerkiksi koulu), avohuollon tukitoimiin ja sijaishuoltoon. Kahdessa viimeksi mainitussa on yksityisiä ja julkisia toimijoita sekä järjestöjä. Käytännössä lastensuojelu on kuitenkin yksityisen yritysten kenttä. Esimerkiksi vuonna 2018 yksityisten palvelutuottajien osuus sijaishuollossa oli n. 80% ja yksityisessä avohuollossa n. 50%. Voiko näin suuri yksityisten toimijoiden määrä olla ongelmallista? Yksinkertaistettu vastaus olisi ”kyllä” ja rehellinen vastaus ”se on moniselitteistä”.
Myönnetään suoraan: lastensuojelu on bisnes. Mutta niin ovat myös terveys ja turvallisuus. Onko bisnes itsessään epäeettistä? Se taas riippuu puitteista, joita bisnekselle asetetaan. Harvoin julkisessa keskustelussa esimerkiksi tarkkaillaan, millä ehdoin kunnat kilpailuttavat yksityisiä avohuollon toimijoita. Kilpailutuksessa yritykset pisteytetään antamiensa selvitysten pohjalta. Eniten pisteitä saa hinnasta ja vasta sen jälkeen laadusta. Keskustellessani toimittajien kanssa tästä ilmiöstä, tuntuu siltä, että tämä tosiasia ei ylitä uutiskynnystä. Kuitenkin tällä on vaikutusta siihen, millä ehdoin palveluita toteutetaan. Tehdäänkö paljon halvalla vai kohtuullinen määrä huolellisemmin?
Ei yksityisiä toimijoita voi kuitenkaan täysin vapauttaa vastuustaan. Kun kansainväliset suuryritykset pyrkivät saamaan jalansijaa sosiaalialalla, pitää kysyä, kuinka paljon olemme valmiit sälyttämään päätösvaltaa suomalaisesta lastensuojelusta ulkomaille? Suurinta päätösvaltaa kansainvälisissä yrityksissä kuitenkin pitävät osakkeenomistajien enemmistö ja jos he sijaitsevat jossakin muualla kuin Suomessa, mikä on heidän kiinnostuksensa maamme lastensuojelun kysymyksiin? Tätäkään näkökulmaa harvoin arvioidaan mediassa.
Resurssipula vai väärin resursointia?
Myönnetään suoraan: luvut eivät imartele suomalaisen lastensuojelun tilaa. THL:n mukaan noin 19 000 lasta asuu kodin ulkopuolelle sijoitettuna, joka käsittää 1,6% maamme 0-16 vuotiaista. Vuonna 2020 lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli noin 48 800 lasta ja nuorta. Pitkäajan trendi on ollut nouseva, vaikka pientä laskua on viime vuosina tapahtunut. Esimerkiksi 1990 – luvun alussa kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli vielä n. 9000.
Ongelma on todellinen ja vallitseva pandemia on kärjistänyt tilanteita entisestään: Perheiden tuen tarpeen ennakoidaan kasvavan välittömästi kriisin jälkeen ja pidemmällä aikavälillä. Lastensuojelun kantokyvyn turvaamisessa ennaltaehkäisevät palvelut ja avohuollon palveluiden resurssien turvaaminen ovat avainasemassa.
Podemme jo resurssipulaa ja tämä aiheuttaa päänvaivaa monella taholla. Inhorealisti minussa uskoo, ettemme ole saamassa lisää resursseja ja pessimisti minussa täydentäisi: ”emme koskaan tule saamaan resursseja”. Hyvä kysymys on, ovatko nykyiset resursoinnit tehty oikein? Esimerkiksi terveyspalveluiden leikkaukset näkyvät siten, etteivät kaikki tätä tukea tarvitsevat nuoret pääse tarvitsemansa avun piiriin, vaan heidät sijoitetaan lastenkotiin. Kuitenkaan lastenkoti ei välttämättä ole ympäristönä sellainen, joka tukee lapsen mielenterveyden edistymistä.
Esimerkiksi lastensuojelun piiriin kuuluvien lasten määrää arvioidessa – niin avo kuin – sijaishuollossakin – on syytä ymmärtää, että jokin ennaltaehkäisevässä tasossa ei toimi. Tämä ei tarkoita, että siellä toimivat olisivat syyllisiä tilanteeseen. Kyse on pikemminkin siitä, miten resursoinnissa ollaan päädytty näihin päätöksiin? Tämä on miljoonan taalan kysymys, jota julkisuudessa harvoin kysytään asiaa päättäviltä. On myös syytä pohtia, miten sujuvaa sektoreiden välinen yhteistyö lopulta on.
Lastensuojelun kriisi ei ole pian uutinen
Jos koira puree miestä, se ei ole uutinen. Mutta jos mies puree koiraa, voi uutiskynnys jo ylittyä. Tätä vanhaa toimittajien peukalosääntöä on hyvä muistella, kun mietimme uutiskriteereitä: ilmiön merkittävyys ja poikkeavuus ovat avainasemassa, kun eri jutun aiheita nousee julkisuuteen. Lastensuojelun kriisistä ollaan jo kirjoitettu pitkään. Olen odottanut, koska se lakkaa olemasta uutinen. Ilmiö tuntuu olevan jo vakio.
Keskustelun suuntaan ja laajuuteen voimme silti vaikuttaa. Jos lastensuojelualan toimijat kollektiivina jäävät passiivisiksi kommentoijiksi, eivätkä itse nosta havaitsemiaan epäkohtia esille, on kyyti kylmää ja yksipuolista. Se ei myös pakota sisäsyntyiseen uudistukseen. Vaikka monesti yksittäisiä tapauksia ei voida kommentoida, olisi syytä olla yleisellä tasolla aktiivinen keskustelija.
Blogissani ei ollut tarkoitus osoitella yksipuolisesti lastensuojelun epäkohtia – kuten totesin, onnistumisista harvoin kirjoitellaan. Olemme onnistuneet, kuten Rami omassa osuudessaan osoitti. Yritin avata alamme kompleksisuutta ja nykytilaan johtaneita syitä paitsi alan ulkopuolisille, niin myös meille itsellemme. Rehellinen ja kriittinen itsereflektio on paitsi tervettä, niin myös välttämätöntä aidolle muutoshakuiselle keskustelulle.
Sen olemme velkaa lapsillemme.
Jouko Kiesiläinen
—
Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtoriopiskelija, joka työstää lastensuojelua koskevaa väitöskirjaa Lapin yliopistossa. Hän on työskennellyt toista vuosikymmentä lastensuojelussa.
Rami Raivio:
Lastensuojelun kehittämisestä
Lastensuojelu Suomessa on laaja kysymys. Kyseessä on laaja kokonaisuus, joka on osa vielä laajempaa kokonaisuutta (yhteiskunta), joka on osa vielä laajempaa kokonaisuutta (globaali yhteisö), joten lastensuojelua Suomessa ei voi käsitellä näistä riippumattomana. Kollegani Jokke lähti aihetta pohdiskelemaan ns. ylhäältä alas, systeemitasosta kohti yksilöä. Itse tuumiskelen aihetta alhaalta ylös, yksilötasolta kohti systeemia, jossa aina ollaan osallisena ja raapaisten lastensuojelun kehittämisajatuksia.
Lastensuojelun käsittely julkisuudessa on usein ongelmakeskeistä. Kuitenkin jokaiseen viikkoon mahtuu myös hienoja onnistumisia. Ehkä työn upeutta parhaimmillaan avaa seuraava tarina:
Oli kerran vanha mies, jolla oli vaimonsa kuoleman jälkeen tapana käydä hiekkarannalla kävelemässä. Mies oli yksinäinen ja kyynistynyt elämään, eikä kyennyt enää näkemään sitä kauneutta, joka maailmassa on läsnä. Kävellessään hän näki rannalla pienen pojan, joka heitteli aaltojen tuomia meduusoja takaisin veteen. Mies jäi katselemaan poikaa. Kun poika heitti meduusan veteen, lähes joka kerta aallot toivat meduusan takaisin rantaan. Mies katseli tätä aikansa ihmetellen. Lopulta hän meni puhumaan pojan kanssa. Mies sanoi pojalle: ”Miksi heittelet noita meduusoja takaisin veteen? Aallot tuovat lähes kaikki meduusat takaisin. Ehkä yksi sadasta meduusasta pelastuu. Ei tuolla heittelyllä ole mitään merkitystä.” Poika katsoi miestä ihmetellen ja totesi: ”Minä pidän meduusoista ja haluan auttaa. Jos yksikin saa jatkaa elämäänsä, niin eikö sille yhdelle pelastuminen ole suurin mahdollinen merkitys?” Tämän jälkeen poika jatkoi meduusojen heittelyä takaisin. Mies oli hiljaa, mutta jatkoi katselemista. Hän alkoi nähdä meduusat pojan silmin, kauniina olentoina, joille syysmyrsky oli jokaiselle henkilökohtainen katastrofi. Lopulta hän otti yhden meduusan käteen ja heitti sen takaisin veteen.
Tästähän loppujen lopuksi on kyse. Mahdollisuudesta, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes omat siivet kantavat. Jokainen tuella saatu päättötodistus, jokainen perhe, joka kokee elämänlaatunsa parantuneen, jokainen maahan lyöty yksilö, joka saa uutta uskoa itseensä, jokainen hetki, jolloin elämän kolhima ihminen alkaa tuntemaan, että voi vaikuttaa elämäänsä positiivisesti, nämä ovat niitä lastensuojelun onnistumisia, jotka usein jäävät keskustelun ulkopuolelle. Usein näissä on kyse hienoista, peräänantamattomista työntekijöistä, jotka uskovat aivan kuin tarinan pikkupoika, että kun sinnikkäästi autetaan ihmisiä kohti elämää, se lopulta kantaa, aivan kuin vesi tarinan selvinneitä meduusoja.
Tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö lastensuojelussa olisi kehitettävää. Huolen aiheita en lähde luottelemaan, vaan sen sijaan esitän kysymyksen, että kuka kehittää ja millä reunaehdoilla? Reunaehdot ovat tietenkin ylhäältä määriteltyjä ja hyvinkin tarkkoja pätevyysvaatimusten ja kaikkien mahdollisten papereiden osalta. Isompi kysymys kuitenkin on, että miten perheitä lähtökohtaisesti autetaan ja tämän mittaaminen onkin jo vaikeampaa. Mikä on lastensuojelun intervention tavoite, mihin perheitä oikeastaan halutaan auttaa? Osallisuus yhteiskunnassa lienee kaikkien allekirjoittama tavoite, mutta kuinka hyvin se on kaikille alan toimijoille selvää, mitä tämä tarkkaan ottaen tarkoittaa yhteiskunnan määrittelemänä. Mitkä ovat ne arvot, johon lastensuojelun kautta perheitä tulisi ohjata? Haastava kysymys moniarvoisessa yhteiskunnassa, joka epäilemättä vaatii ylhäältä alaspäin tulevaa ohjeistusta siitä, mihin arvoihin on sitouduttava ollakseen yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Tämä vaatii tietysti laajempaa ja ennen kaikkea arvoja yhdistävää yhteiskunnallista keskustelua, johon on yksittäisessä blogitekstissä turha ottaa enempää kantaa kuin toive, että tässä keskustelussa kunnioitetaan kaikkia ja haetaan yhteisymmärrystä.
Kysymys kuka kehittää on siinä mielessä helpompi, että upeaa kehittämistyötä tapahtuu koko ajan ympäri Suomenniemeä upeiden ammattilaisten toimesta. Otan esimerkkinä Keski-Pohjanmaan, joka hyppäsi silmilleni lukiessa lastensuojelun tilastoja vuodelta 2020. Keski-Pohjanmaalla silmiin pistävää on sijoitusten vähyys verrattuna avohuollon tukeen. Kun tilaston pohjalta lähdin selvittämään, että mitä siellä on tehty oikein, jos kerran perheet pysyvät yhdessä keskimääräistä paremmin. Törmäsin 2018 aloitettuun kehittämisprojektiin, jonka tuotokseen voi tutustua tiivistettynä esim. Soiteen omilla sivuilla. Lisäksi tuloksista voidaan olettaa, että työryhmän ajatuksia on otettu käyttöön, kehitetty, ja saatu positiivisia tuloksia aikaan. Tuskin tuokaan selvitys tuo mitään sellaista, jota ei jollain tasolla tietäisi joku valistunut lastensuojelija jossain päin maata. Merkittävää on se, että on lähdetty tietopohjaiseen ja jäsennettyyn kehittämistyöhön jatkuvasti muuttuvassa maailmassa ja tulokset vaikuttavat hyviltä. Tämä mielestäni kertoo, että osaamista, ymmärrystä ja tietoa maastamme kyllä löytyy, haaste saattaa olla esimerkiksi kehittämisen koordinoinnissa, yhdenmukaisuudessa ja olemassa olevan tietoresurssin käyttöön saamisessa.
Em. raportissa mainitaan, että arvojen ja asenteiden muutos, eriarvoistuminen, työn murros sekä demokratian muutos ja osallistumisen tapojen moninaistuminen talouden ohella värittävät selvityksen kohteena olevia kysymyksiä. Tämä kuvaa hyvin haastetta ja laajuutta lastensuojelukysymysten suhteen, mutta toisaalta Soite-alueen tulokset kertovat, että myös alueellisesti voidaan löytää hienoja innovaatioita lastensuojeluun, kun tahtotila on riittävä. Toinen upea esimerkki alueellisesta kehittämistyöstä ovat Satakunnan Satanuoret, jossa kokemusasiantuntijoita aidosti kuulemalla on saatu nuorten itsensä ääni mukaan lastensuojelun kehittämiseen. Esimerkkejä löytyy varmasti paljon, esim. Vaspissa olemme kehittäneet Tsemppireppu-palvelun koulun ja lastensuojelun rajapintojen haasteisiin ja online-palvelu Tukimon tuomaan teknologian edut niistä hyötyviin asiakasperheisiin. Samaa tapahtuu varmasti joka puolella Suomea. Kysymys lienee siis kehittämisen kokonaisvaltaisuudessa ja siinä, että ns. kentällä oleva tieto saadaan yhdistettyä yhteiskunnalliseen ohjaukseen asiakasperheitä optimaalisesti palvelevaksi.
Koska kyseessä on laaja kokonaisuus, on tässä esitetty vain joitain ajatuksia kehittämistyön kannata, jotka toivottavasti herättävät lisää ajatuksia. Tärkeintä on nostaa myös lastensuojelu kiihkottomaan julkiseen keskusteluun, koska loppujen lopuksi sen kehittäminen yhteiskuntaamme ja siihen kuuluvia yksilöitä parhaiten palvelevaksi on meidän kaikkien tehtävä. Lisäksi se onnistuu parhaiten, kun olemme samalla puolella, jossa lähtökohta on lasten hyvinvointi. Ei sovi unohtaa mitä sana LASTENsuojelu sellaisenaan tarkoittaa.
Rami Raivio
KM, erityisluokanopettaja, Opetushallinnon tutkinto ja Vaspin sisältöjohtaja