Olen saanut tehdä pitkään työtä kunnallisena lastensuojelun, erityisesti sijaishuollon, kehittäjänä niin maakunnallisessa kuin valtakunnallisessakin työssä. Satakunnan lastensuojelun kehittämisyksikössä sain toisaalta välittää arkitodellisuutta valtakunnallisille tahoille ja toisaalta tuoda näiden tahojen ajatuksia maakunnassa lastensuojelussa puurtaville työntekijöille. Eteenpäin on menty, yhtenä tärkeimpänä saavutuksena pidän asiakkaan ja hänen läheistensä osallisuuden vahvistumista. Paljon pidemmällekin olisi voitu edetä sillä resurssoinnilla, mitä moninaisiin hankkeisiin on panostettu.
Rami kysyy omassa kirjoituksessaan kuka kehittää ja millä reunaehdoilla. Kokemukseni perusteella kehittäjänä toimivat hanketyöntekijät ja ongelmallisin reunaehto on hallituskausien määrittelemä lyhytjänteisyys. Hiukan parempaan suuntaa on tässä menty, mutta edelleen liian paljon aikaa ja resursseja vie hankehaku, hankkeen aloitus rekrytointeineen ja alkukartoituksineen (niin kuin ei muutosta tarvitsevia asioita jo tiedettäisi!) sekä hankkeen lopetus raportointeineen.
Aikaa ja resursseja ei juurikaan jää hanketuotosten juurruttamiseen, kun uusi hankehaku painaa päälle. Parhaat ja työkäytäntöjä muuttaneet kokemukseni kehittämisestä ovat olleet kolmannen ja julkisen sektorin yhteiset hankkeet, joissa myös asiakkaat ja työntekijät ovat mukana. Kehittäminen tapahtuu arkityön pinnassa ja päästään nopeasti testaamaan kehittämisajatusten toimivuutta käytännössä ja samalla kehittämistuotokset juurtuvat työkäytännöiksi.
Hyvinvointialueiden toimintaa rakennettaessa toivon todella, että kehittämistä ei unohdeta, vaan julkinen kehittäminen saa rakenteen ja myös kiinteän resurssin. Hankerahoitukseen perustuva kehittäminen voitaisiin suunnata kolmannelle sektorille, jossa kehittämistä jo paljon tapahtuukin hyvässä yhteistyössä julkisen sektorin kanssa. Lastensuojelu on kehittynyt paljon osaavien järjestöjen ja yksityisten toimijoiden työllä. Valtakunnallisesti tulisi nykyistä paremmin vastata koordinoinnista. Tulevat OT-keskukset tuovat todennäköisesti suunnitelmallisuutta ja vähentävät turhaa päällekkäisyyttä kehittämisessä.
Valtakunnallinen koordinaatio ja vastuunjako kaipaa kuitenkin selkiyttämistä, jotta päästäisiin todelliseen tietoon pohjautuvaan, asiakkaiden tasavertaisuutta lisäävään yhteiskunnalliseen ohjaukseen, jota Rami kirjoituksessaan pohtii. Olennaista olisi nähdä lasten ja perheiden elämän kokonaisuus ja luoda rakenteet STM:n, OKM:n, THL:n ja OPH:n yhteiselle työskentelylle, jossa toimijoiden vastuunkanto on yhteisesti sovittu.
Nyt tehdään osin samoja, sinänsä hyviä asioita vähintään kahdella rintamalla. Parempaan tehokkuuteen päästäisiin tarkoituksenmukaisella voimien yhdistämisellä. Pieniä viitteitä tästä jo on, mutta paljon on vielä tehtävää. Voitaisiinko tämä työskentely aloittaa em. tahojen välisellä arvokeskustelulla, jossa Lasten oikeuksien sopimuksen saaminen arjessa eläväksi päätöksentekoa ja työtä ohjaavaksi välineeksi olisi kirkkaana mielessä?
Marketta Raivio
eläkkeellä oleva lastensuojelun sosiaalityöntekijä, jonka sydän edelleen sykkii lastensuojelulle