Näkökulmia on uusi blogisarja, jossa esitetään kahden asiantuntijan oma näkökulma samaan aiheeseen. Tarkoituksena on paitsi synnyttää dialogia, niin myös haastaa lukijaa pohtimaan omia näkökulmiaan kirjoitusten pohjalta.
Tällä kertaa aiheesta kirjoittavat entinen erityiskoulun johtaja, erityisopettaja ja Vasp oy:n sisältövastaava Rami Raivio sekä kasvatustieteen tohtoriopiskelija ja Vasp oy:n projektivastaava Jouko Kiesiläinen.
Rami Raivio
Voiko koulukiusaamiseen puuttua?
Koulukiusaaminen on ollut vahvasti keskusteluissa viime aikoina ja etenkin nuorten tekemä vakava väkivalta on herättänyt suurta huolta. Lisäksi pitää muistaa, että otsikoihin päätyvä väkivalta on jäävuoren huippu. Jokainen nuorten kanssa tekemisissä oleva lienee kuullut erilaisista ”Fight clubeista”, järjestetyistä tappeluista, jotka eivät noudata reilun pelin periaatteita, ”tush keisseistä”, joissa ryöstetään väkivallan uhalla arvokasta tavaraa ja ylipäätään asenteista, jotka eivät hyväksy erilaisuutta eivätkä heikkoutta ja ”pränkit” hauskoja kohteesta riippumatta ja toisen haukkuminen on ”läppä”.
Esimerkkitapauksena voi käyttää erästä lähikuntaa, jossa koulukiusaamiskokemukset ovat määrältään valtakunnan kärkipäätä ja samaan aikaan öisin ja viikonloppuisin hajoaa yhteistä omaisuutta, tapahtuu tappeluja ja muuta toimintaa, joka ei millään mittarilla ole hyväksyttävää, vaikka nuoriso voisi kuinka pahoin. Lisäksi sosiaalialan toimijana herättää huolta, jos pahoinvoivaa nuorisoa on massoittain. Toki tässä yhteydessä on aina mainittava, että suuri osa nuorisosta käyttäytyy paremmin kuin nuoriso ikinä, mutta koventuneet asenteet ja reilun pelin käsitteen puute toistuvat laajasti, kun nuorten kanssa keskustelee. Kahdenkeskisissä keskusteluissa tämä on myöskin asenne, josta ei yksikään tapaamani nuori pidä, vaan toivoisi ”reilumpaa peliä”.
Mitä asialle sitten voi tehdä? Nuorissa on tosiaan tahtoa erilaisesta nuorten maailmasta, mutta ei kai kiusaamisen sallivan asenteen muutosta voi sälyttää nuorille, jotka ovat meitä aikuisiakin keskeneräisempiä yksilöitä, jotka etsivät arvomaailmaansa ja tapaansa kohdata maailmaa niistä vaikutteista, jotka vain ovat saatavilla. Asenteet ihmisten kohtaamiseen opitaan siis siitä mikä nähdään ja mikä on hyväksyttävää. Näin ollen meidän aikuisten tulee miettiä, millaista esimerkkiä ihmisten kohtaamisesta me annamme ja millaista esim. internet antaa. Ei nuorien vointi synny tyhjiössä, vaan vahvasti vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Voimme tarkastella myös sitä, miten puhumme muista ihmisistä. Sanat muokkaavat ajattelua. Ennen kaikkea voimme tarkastella sitä, pyrimmekö omalla esimerkillämme lisäämään ihmisten halua ymmärtää toista, eikä halua ymmärtää väärin ja luoda vastakkainasettelua. Internetin algoritmit pohjaavat ymmärtääkseni mielihyvän luomiseen eivätkä rakentavan keskustelukulttuurin rakentamiseen. Vaikka sieltä tietoa saakin, ei se liene maailma, jonka voimme luottaa kasvattavan nuortemme arvomaailmaa yhteiskunnan toivomaan suuntaan.
Usein kuuluu kysyttävän myös kiusaamiseen puuttumiseen keinoja. Voin kertoa salaisuuden. Se on helppoa. Puuttuu vaan heti, kun näkee. Puuttuminen todennäköisesti onnistuu, jos taustalla on aito välittäminen ja etenkin nuorten aikuisissa arvostama pyrkimys ehdottomaan oikeudenmukaisuuteen. Väittelyihin on nuorten kanssa turha lähteä, koska kiistatonta on, että koulun (tai minkään muun ympäristön) ei tarvitse hyväksyä huonoa käytöstä. Kaikki haukkuminen, töniminen, toisen epäsuora mollaaminen, ulkopuolelle jättäminen ryhmässä, se on huonoa käytöstä, johon voi ja pitää kasvattajan puuttua! Vaikka nuoret kuinka sanoisivat sen olevan läppää tai leikkiä, on se käytöstä, jota varmaan kukaan ei toivo lapsensa toteuttavan. Jo tämä muuttaa kulttuuria, ei luoda ympäristöä, joka naureskelee kiusaamiselle. Lisäksi valvonnan lisääminen ryhmiin, joiden toiminnassa on ollut huonoa käytöstä, on seuraamus, joka tuo turvaa, mutta toisaalta myös ehkäisee huonoa käytöstä vahvasti. Kuinka monta välituntia esim. kahdeksasluokkalaiset todella haluavat, että opettaja seurailee ja kuuntelee lähietäisyydeltä?
Tietenkään kokonaisuus ei ole näin yksioikoinen, esim. ryhmädynamiikkaa ymmärtämällä ja mm. yhteisökasvatuksen ja välillä turhaankin parjatun KIVA-koulun menetelmiä käyttämällä voidaan rakentaa kiusaamiskielteistä ja toiset huomioonottavaa ympäristöä ja tämä ennaltaehkäisevä työ on äärimmäisen tärkeää. Vielä tärkeämpää on kuitenkin olla aidosti kiinnostunut, auttaa nuoria sosiaalisten taitojensa rakentamisessa, näyttää ylpeästi vahvaa esimerkkiä, miten ihmisiä kohdellaan empaattisesti, opettaa väsymättömästi rakentavia malleja vuorovaikutukseen, ottaa yksilöllisyys huomioon, jne… MUTTA etenkin aikuisen velvollisuus on PUUTTUA tilanteeseen, jos on pientäkin epäilystä kiusaamisesta tai ihan vaan yksikoikoisesti huonoa käytöstä.
Jouko Kiesiläinen:
Aikuisella on tärkein rooli koulukiusaamisen ehkäisemisessä.
Vuonna 2018 kävin keskustelemassa koulukiusaamisesta MTV 3:n Huomenta Suomi ohjelmassa. Tuolloin tein kaksi väittämää: lapset oppivat arvonsa jostakin ja kiusaamiseen pystytään puuttumaan, jos on halua. En ajatellut tuolloin, että olisin esittänyt mitään radikaalia. Jälkikäteen reflektoiden ja useamman keskustelun jälkeen, tuntui siltä, että olisi tökkinyt tikulla ampiaispesää. Syykin oli selvä: sanoin vahingossa suoraan, että syy koulukiusaamiseen on pohjimmiltaan aikuisissa. Auts.
Pysyn kuitenkin yhä kannassani. Kasvattajina emme voi irtisanoutua vastuusta siinä, miten lapsi käyttäytyy. Se menee jopa pidemmälle: vastuu lapsista ylettyy jokaiseen aikuiseen. On ymmärrettävä, että lapset eivät kehity kulttuurisessa tyhjiössä tai irrallaan aikuisten maailmasta. Christian Salmivalli toi kiusaamista käsittelevässä väitöskirjassaan esille, että kiusaajia yhdistää kaksi piirrettä: näille lapsille ja nuorille status sekä valta ovat tärkeitä. Nämä ovat pohjimmiltaan arvoja ja niiden korostuminen kiusaajien luonneprofiilissa kertoo meistä sekä kulttuuristamme. Siksi kiusaajat eivät ole poikkeustapauksia, vaan omalta osaltaan kulttuurimme tuotteita.
Miten paljon yhteiskuntamme ruokkii kiusaamista edistäviä käyttäytymisrakenteita? Sosiaalisessa mediassa kilpaillaan tykkäämisistä, huomiosta ja seuraajista.Uutiskynnyksen ylittää mahdollisemman piikikäs (tai tökerö) twiitti. Yhteiskuntakeskustelun polarisoituessa ja kärjistyessä kasvatamme huomaamattamme sukupolvea, jolle vastakkainasettelu on uusi normaali. Siksi median kauhisteleva otsikointi tuntuukin minusta tekopyhältä. ”Älä kiusaa” hokema on tyhjä ja vailla pohjaa, jos samaan aikaan ympärillämme suosimme puheissamme ja teoissamme toista. Miten opetamme lapsia ottamaan toisen huomioon ja keskustelemaan, jos keskustelukulttuuri aikuisten kesken on hyvin räjähdysherkkä?
Maailmamme on aikuisten maailma. Aikuisella on kehityksellisesti monia etuja: aivojemme käytöstä säätelevä osa, frtontaalilohko, on kehittynyt 25 -30 – vuoteen mennessä täydelliseksi. Yksistään jo tämä antaa aikuiselle kyvyn reflektoida, ja muuttaa halutessamme käytöstämme. Lapsella ei ole tätä etua ja kaipaa jo tämän vuoksi aikuisen ohjausta vierelleen: lapsi sosiaalistetaan ja opetetaan osaksi tätä yhteiskuntaa meidän kaikkien aikuisten johdolla. Heille opetetaan, mikä on yksilön vastuu ja mikä on moraalisesti toivottavaa toimintaa.
On sanomattakin selvää, että lapsella ja nuorella on vastuunsa teoistaan. Kuitenkin se pitää suhteuttaa ikä – ja kehitystasoon. Aikuisilta on lupa odottaa täyttä vastuuta omista yksilöllisistä valinnoistaan. Yksi niistä valinnoista on se, miten käyttäydymme nuorten ja lasten ollessa sekä miten kohtelemme toisiamme.
