Toiminnanjohtajallamme Terolla oli Nepalin matkallaan ilo päästä tutustumaan Nepalilaiseen koulunkäyntiin HDCS-koulun vieraana Lalitpurin kaupungissa. Koulun on norjalaisten aikoinaan perustama koulu, joka on tarkoitettu vähävaraisille erityislapsille ja kouluun pääsee ilman lukukausimaksua. Suomalaisten sosionomiopiskelijoiden kanssa Tero pääsi vetämään elämyspedagogisia ryhmiä, jollaista koulussa ei ollut aiemmin tehty. Myöskin opettajille elämyspedagogiikka oli kokonaan uusi pedagogiikan muoto. Opettajat ja oppilaat olivat erittäin tyytyväisiä ryhmiin. Normaaliin koulupäivään ei kuulu ulkoilua, joten ulkona tapahtuva oppiminen oli uutta ja innostavaa. Haasteita tuotti kielimuuri. Oppilaat eivät englantia puhuneet, vaan verbaalinen vuorovaikutus oli opettajien vaihtelevan tulkkauksen varassa.
Koululla on hyvin puutteelliset resurssit ja välineistöt suomalaisesta näkökulmasta. Myöskään minkäänlaiseen välineitä vaativaan toimintaan ei juuri ole mahdollisuuksia. Puutetta on kaikista tarvikkeista aina värikynistä lähtien. Tero halusi omalta osaltaan levittää hyvää mieltä ja lahjoittikin koululle Vasp:in puolesta koulunkäynti-, askartelu ja vapaa-ajanviettotarvikkeita. Koulunjohtajalle luvattiin myöskin, että opetusvälineistöä tarvittaessa hän voi ottaa Vasp:iin yhteyttä ja pyrimme parhaamme mukaan pyyntöihin vastaamaan ja heille tarvikkeita lähettämään.
Vierailu vahvisti myös Vaspin halua olla mukana kehittämässä vähemmän kehittyneiden maiden koulutusta. Ihmiset, sekä opettajat että oppilaat, olivat hyvin aurinkoisia, avoimia ja vastaanottavaisia sekä ilmaisivat kiitollisuutensa vaatimattomasta tarviketuesta. Matkan tärkein oppi oli ihmisten samanlaisuus ja inhimillisyys eri kulttuuritaustasta ja elämän mahdollisuuksista huolimatta. Dalai Lamaa siteeraten, kohdatessa on huomattava, kuinka samanlaisia kaikki olemme. Kaikilla on kaksi silmää, nenä ja suu, joten miksi kiinnittää huomiota erottaviin tekijöihin.
